“Tule vaikka viereen kantamaan mun koria, jos on kerta pakko seurata!” tekisi Lenitan, 29, mieli huutaa usein kaupassa perässä seuraavalle vartijalle.

Lenita kokee syrjintää romanitaustansa takia päivittäin. Hyvinä päivinä kaupassa saa kulkea rauhassa, huonoina päivinä kadulla seurataan ja perään huudellaan.

Lenita asuu kahden lapsensa ja miesystävänsä kanssa Tapanilassa. Tällä hetkellä hän työskentelee Vantaan kaupungin monikulttuuriyksikön sihteerinä ja suorittaa samalla oppisopimuksella merkonomiopintoja. Tulevaisuudessa Lenitan täytyy silti unohtaa kaikki kaupanalan työt, sillä kukaan ei hänen mukaansa palkkaa romania kassa- tai kirjanpitohommiin.

Lenitan piti vahtia nuoruuden tarjoilijakoulutuksen harjoittelupaikoissa muiden kassatilityksiä, jotta puuttuvista euroista ei syytetä työpaikan ainoaa romania.

“Aina on täytynyt tehdä ekstraa, olla aina vielä vähän parempi, jotta olisi samanarvoinen ihminen kuin muut.”

Pelkkä suvaitsevaisuus ei enää riitä

Romanit ja valtaväestö elävät Lenitan mukaan edelleen etäällä toisistaan. Syrjintä on arkipäivää monissa tilanteissa, kuten vaikka työnhaussa.

“Sinusta ei pidetä ei sinun itsesi vuoksi, vaan etnisen ryhmäsi vuoksi.”

Jotta romaninuoret todella tuntisivat itsensä yhdenvertaisiksi muiden nuorten kanssa, tulisi Lenitan mukaan miettiä termistöä, jolla syrjinnästä puhutaan. Romanien kohdalla kuulee liian usein puhuttavan suvaitsevaisuudesta, kun pitäisi puhua osallisuudesta. Suvaitsevaisuudella tarkoitetaan ihmisryhmän tapojen pinnallista hyväksymistä ja rinnakkaiselon sietämistä.

“Osallisuus taas on sitä, että annetaan täysin samat lähtökohdat kuin valtaväestöön kuuluville”, Lenita sanoo. Osallisina romanit kuuluisivät ja näkyisivät yhteiskunnassa muinakin kuin vähemmistön edustajina. Romaneita on asunut Suomessa jo yli viisisataa vuotta, joten suvaitsevaisuuden pitäisi olla Lenitan mukaan jo itsestään selvää.

Äänetöntä syrjintää ja julkisia solvauksia

Lenitan mukaan romaniyhteisö on niin tiivis, koska valtaväestö tuntuu uhkaavalta. Pelolle on historialliset syynsä: 1700-luvun ajan voimassa oli hirttolaki, jossa kiinnisaatu romanimies voitiin hirttää ilman oikeudenkäyntiä. Lapsia on viety pois romaniperheistä ja irtolaisia pakkotyöhön vielä 1800-luvulla. Seuraavalla vuosisadalla romaneja pyrittiin sopeuttamaan osaksi yhteiskuntaa ottamalla lapsia huostaan. Toimet herättivät arvatenkin kauhua romaneissa ja ne ovat jättäneet syvät haavat romaniyhteisöön.

Nykyisin syrjintä on äänetöntä, kuin yhteisestä sopimuksesta. Lenitan mukaan syrjinnän kokee pälyilynä ja julkisten solvausten kohteena olemisena.

“Parhaimmillaan saan olla suhteellisen rauhassa kaksi tai kolme päivää, mutta silloin liikun vain omalla autolla kotiovelta töihin ja takaisin. Julkisilla paikoilla joutuu aina katseiden ja nimittelyn kohteeksi.”

Julkisen numeron tekeminen satuttaa Lenitaa eniten.

“Kerran siivotessani poikani leikin jälkiä Hesburgerin pihalla, yksi nainen tuli ivallisesti kommentoimaan kuinka tämä on ensimmäinen kerta kun näkee mustalaisen siivoamassa jälkiään.”

Solvaukset pistävät vihaksi, mutta vastaan sanomisessa pitää olla tarkkana.

“Minulla on vastuu siitä, minkälaisen kuvan annan omasta ihmisryhmästäni. Jos käyttäydyn huonosti, seuraava romani joutuu kärsimään. Olen jatkuvasti oman ympäristöni diplomaatti.”

Vaikeinta on Lenitan mukaan selittää lapsille, miksi meitä katsotaan kummasti ja miksi meitä kohtaan käyttäydytään uhkaavasti. “Ei ole reilua, että lapsen täytyy oppia sietämään rasismia.”

Tulevaisuus toivoa täynnä

Lenita oli 20-vuotias, kun hän sai esikoisensa. Nyt kun lapset ovat vanhempia, on Lenitan vuoro kouluttautua: ensin nyt merkonomiksi, ja myöhemmin Lenita suunnittelee tekevänsä jatko-opintoja vielä taloushallinnon ja oikeustieteen puolelta.

Lenita haaveilee perustavansa joskus oman yhdistyksen. Se auttaisi niitä, jotka ovat pudonneet tukiverkostojen ulkopuolelle: kodittomia, työttömiä ja nuoria.

Lenita näkee kaikesta syrjinnästä huolimatta romanien tulevaisuuden Suomessa nykyhetkeä valoisampana.

“Monikulttuurisuus on jo tavallista kouluissa, ja lähiöissä näkee erilaisia maahanmuuttajaperheitä. Erityisesti lapset ovat tottuneita siihen, että ystävät tulevat eri kulttuureista.”

Muutos käy hänen mukaan kouluttautumisen kautta. “Olemme päässeet johonkin merkittävään vasta, kun etnisyys ei enää erota ihmisiä toisistaan. Siihen on pakko uskoa, että jaksaa elää.”

Annaliina Niitamo/Kaskas Media